Tukholma säästää viheralueet, miksei se onnistuisi Helsingissä?

Vartiosaari 23.1.2015

Helsingin suunnittelu hylkii tietoa ja sääntöjä

Kaupunkisuunnittelu on peliä, joka hylkii tietoa ja sääntöjä. Pelille on laadittu säännöt, mutta niillä ei ole suunnitteluprosessin kannalta merkitystä, koska vaikutusvaltaisimmat pelaajat voivat taivuttaa ne itselleen sopiviksi.

Säännöt edellyttäisivät kaavoitukselta vastaamista tulevaisuuden haasteisiin. Tämän hetken suurimmat haasteet liittyvät luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen ja ilmastonmuutokseen, mutta näihin ongelmiin kaavoitus vaihtoehtoisesti joko jättää vastaamatta tai on vain vastaavinaan.

Kaavoituksen pitäisi perustua tietoon. Kaupunkisuunnittelu – ainakin Helsingissä – hylkii jopa itse tuottamaansa tietoa. Esimerkiksi Yleiskaavan ilmastovaikutusten arviointiraportista löytyy tämä tekstipätkä:

”ILKKA-hankkeessa arvioitiin Helsingin hiilivaraston olevan vähän yli 1 250 tuhatta tonnia ja vuotuisen muutoksen noin 35 tuhatta tonnia (Helsingin ympäristökeskus 2014). Tämä vuotuinen hiilinielu vastaa 130 tuhannen 14 tonnin hiilidioksidipäästöjä. Hiilinielut osaltaan perustelevat viheralueiden olemassa olon tärkeyttä ja rakentamispaineen suuntaamista jo valmiiksi rakennettuihin ympäristöihin näitä tiivistäen.”

Tietoa ei ole huomioitu kaavoituksessa, sillä samasta raportista ilmenee myös, että yleiskaavaluonnos ja Östersundomin osayleiskaava leikkaisivat 39 prosenttia Helsingin kaupungin hiilinieluista.

Voisiko tästä päätellä, että Helsingin kaupunkisuunnittelusta päättävät ilmastoskeptikot?

Päätöksenteko korjaa suunnittelun puutteita vain harvoin

Helsingin kaupunkisuunnitteluun on pesiytynyt malli, jossa kaavoituksen haasteet sivuutetaan sekä suunnittelussa että päätöksenteossa. Tietoon perustuvassa kaavoituksessa suunnittelu alkaisi säilytettävien luonto- ja kulttuuriarvojen sekä ohjaavan kaavan tarkastelulla. Mitä ilmeisemmin edes kaupungin itsensä ylläpitämä luontotietojärjestelmä ei ole kaavoituksen työkaluna Helsingissä. Suunnittelu alkaa pikemminkin joko ulkoa tai kaupunginjohdolta tulleella tahtotilalla, jonka jälkeen virkakoneisto runnoo valittua mallia läpi, oli se järkevää tai ei.

Sama kuvio toistuu päätöksenteossa. Suurin osa päättäjistä ei näytä kokevan tarpeelliseksi tarkistaa, onko suunnittelussa otettu huomioon luonto- ja kulttuuriarvot ja vastaako suunnitelma ohjaavaa kaavaa. Tämä ei ole yllättävää, sillä päättäjät ovat suunnittelijoiden kouluttamia. Varsinaisen tiedon sijaan he ovat omaksuneet iskulauseita ja mielikuvia.

Jos yhteiskunnassa ollaan aidosti sitä mieltä, että tällaisen prosessin tuottama huono lopputulos on tavoiteltava, voisi toimintaa saman tien virtaviivaistaa poistamalla kalliiksi tulevat vuorovaikutusnäytökset, ohjaavat kaavat ja vaadittavat selvitykset. Vai onko sittenkin niin, että niitä tarvitaan, jotta koneisto voi jatkaa itsensä pyörittämistä eikä toiminnan raadollisuus tule ilmiselväksi?

Vartiosaaren tapaus tekee keinottelun näkyväksi 

Pyrkimys päästä rakentamaan Vartiosaareen ja muille koillisen vihersormen merellisille metsäalueille on malliesimerkki tahtotilasta, joka estää normaalin vuorovaikutuksen ja saa niin viranomaistoiminnan kuin poliittisen päätöksenteonkin näyttämään ikäviä puoliaan.

Uudenmaan liitto suhtautui alun perin kriittisesti sekä Vartiosaaren että Ramsinniemen rakentamiseen. Sittemmin lobbarit ja avainpoliitikot ovat tehneet työtään ja näyttää siltä, että säännöt voidaan sujuvasti joko ohittaa tai taivuttaa tarkoitukseen sopiviksi. Yleiskaavapäällikkö Rikhard Manninen ei MTV3:n haastattelussa yritä edes peitellä sitä tosiasiaa, että kaavahierarkiaa ollaan kääntämässä päälaelleen, kun yleiskaavasuunnittelulla pyritään ohjaamaan maakuntakaavoitusta.

Vastaavasti maakuntajohtaja Ossi Savolaista ei tunnu hävettävän Helsingin yleiskaavoituksen pyrkimyksiin suostuminen. Vaikka lausuntokierros on vielä kesken, hän väläyttää Helsingin Uutisten jutussa, että saareen voidaan rakentaa, kunhan Helsingin kaupunki pystyy osoittamaan sen paikalliseksi.

Kaupunkisuunnitteluviraston retoriikkaosaajille paikalliseksi osoittaminen ei ole temppu eikä mikään. Tosiasiassa Vartiosaaren rakentaminen nyt kyseessä olevien suunnitelmien perusteella ei ole millään lailla paikallista.

Suunnitelma, jonka edellytyksenä on uusi raitiotie, on jo lähtökohdiltaan seudullinen, koska sillä on vaikutuksia raitiolinjan koko alueelle. Kaavamateriaaleissa Vartiosaari mainitaankin osana "uusien merellisten kaupunginosien" ketjua – ei järin paikallista sekään. Sipooseen jatkuvan seudullisen vihersormen heikentäminen ei sekään ole paikallista. Entä miten valtakunnallisesti arvokkaan kulttuuriympäristön huonontaminen voisi olla paikallista? 

Toinen perustelu Vartiosaaren rakentamiselle yritetään vääntää valtakunnallisista alueidenkäyttötavoitteista.

Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet eivät kuitenkaan tue Vartiosaaren rakentamista. Vaikka tavoitteissa kehotetaankin sijoittamaan merkittävä rakentaminen joukkoliikenteen, erityisesti raideliikenteen palvelualueelle, ei tällä voi perustella asuinalueen rakentamista luonto- ja kulttuuriympäristöön, jossa raitiotietä ei ole kuin suunnitelmassa.

Alueidenkäyttötavoitteet kehottavat uuden raideliikenteen suunnittelussa huomioimaan ympäristön arvot: "Raideliikenneverkostoa laajennettaessa on otettava huomioon ympäröivä alueidenkäyttö ja lähiympäristö, erityisesti asutus, arvokkaat luonto- ja kulttuurikohteet sekä maiseman erityispiirteet." 

Valtakunnallisissa alueidenkäyttötavoitteissa on määritelty Helsingin seudulle oma erityistavoitteensa: "Alueidenkäytön suunnittelussa on turvattava väestön tarpeiden edellyttämät ylikunnalliseen virkistyskäyttöön soveltuvat, riittävän laajat ja vetovoimaiset alueet sekä niitä yhdistävän viheralueverkoston jatkuvuus."

Vartiosaaren suunnitelmat tekevät keinottelun näkyväksi. Kohua ei silti nouse, koska media ei vahingossakaan käsittele Helsingin kaupunkisuunnittelun ongelmia. Tutkiva journalismi olisi tässä tapauksessa lapsellisen helppoa: voisi aloittaa esimerkiksi laittamalla Uudenmaan liiton Vartiosaaresta antamat lausunnot peräkkäin ja huomaamalla, että niissä on lyhyessä ajassa tapahtunut outo muutos, vaikka itse saari on pysynyt samanlaisena.

Tukholma kasvaa viheralueet säilyttäen

Miksi kaavoitus Helsingissä kohdistuu edelleen viheralueille, vaikka kaupungin kasvun kannalta se ei ole välttämätöntä? Mallia voisi ottaa esimerkiksi Tukholmasta, jossa kaupunki myös tavoittelee massiivista väestönkasvua ja on vuoteen 2030 mennessä rakentamassa 140000 uutta asuntoa, mikä tarkoittaa noin 280000 uutta tukholmalaista.

Vaikka Tukholma on tiiviimmin rakennettu kuin Helsinki, uudet asunnot suunnitellaan jo rakennetuille alueille. Viheralueiden menetys jää Tukholmassa promilletasolle, kun taas Helsinki suunnittelee leikkaavansa niistä peräti kolmanneksen. Lisäksi alueille, joilla viherpinta-alan suhteellinen osuus on vähäinen, on Tukholmassa tarkoitus saada kaupunkivihreää purkamalla rakennettua pintaa puistojen tieltä.

Suunnanmuutoksella on kiire

Tukholma osoittaa, että suunnanmuutos on mahdollinen Helsingissäkin. Aikaa ei kuitenkaan ole hukattavaksi, sillä jos kaikki nyt suunniteltu toteutettaisiin, ei lopputuloksena olisi viihtyisä kaupunki, vaan luonnonrantansa ja metsänsä menettänyt rujo teollisesti rakennettu Helsinki.