Rantametsät ovat itähelsinkiläisten Keskuspuisto

Ramsinniemi 24.7.2016

Kaupunkisuunnittelulautakunta hyväksyi kokouksessaan 14.6.2016 yksimielisesti yleiskaavaehdotuksen, jossa esitetään runsaasti rakentamista Helsingin luontoalueille. Vähän aiemmin yli puolet kaupunginvaltuutetuista oli allekirjoittanut aloitteen kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta Helsinkiin.

Olivatko päättäjät siis ehtineet muutamassa viikossa muuttaa mieltään, kun niin monet heistä olivat ensin kannattaneet luontoalueita turvaavaa kaupunkipuistoa ja sen jälkeen viiden puolueen edustajat yksimielisesti hyväksyivät kaavan, jonka perusteella olisi mahdollista sijoittaa massiivista rakentamista mm. Itä-Helsingin merellisille luontoalueille?

Kyse taitaa pikemminkin olla poliittisesta taktikoinnista ja viherpesusta. Kaupunkipuistoaloite on silmänkääntötemppu, jolla äänestäjän huomio vaalien lähestyessä pyritään kiinnittämään johonkin muuhun kuin ikävään yleiskaavaan. Kansallinen kaupunkipuisto on rajattavissa yleiskaavan kanssa yhteensopivasti niin, että puisto käsittäisi vain joitakin aiemminkin kohtalaisen hyvin turvattuja alueita. Samalla kaupunkipuistoa voitaisiin käyttää perusteena paineille rakentaa rajauksen ulkopuolelle jääville viheralueille.

Tällaisia rajauksen ulkopuolelle jääviä alueita olisivat todennäköisimmin rakennusliikkeiden tavoittelemat merelliset kohteet kuten Vartiosaari ja Ramsinniemi. Yleiskaavakäsittelyssä yksikään ryhmä ei ottanut kantaa Ramsinniemen puolesta. Hiukan aiemmin käsitellystä Vartiosaaren osayleiskaavasta kaksi kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsentä sentään jättivät eriävän mielipiteen.

Pekka Buttler (vas.) kirjoitti Vartiosaaresta myös blogin, jossa oli paljon hyvää. Tekstin loppupuolella hän valitettavasti päätyi kuitenkin pohtimaan, että saaristoraitiotie voitaisiin toteuttaa ilman asuinrakentamistakin. Hän siis näytti omaksuneen sen aiemmin lähinnä vihreiden ylläpitämän harhan, että raideliikenne olisi luontoystävällistä silloinkin, kun sillä pirstotaan metsäalueita. Samalla logiikalla sademetsiä voitaisiin suojella raivaamalla niitä kiskojen alta.

Kaavoitus on tulevaisuuteen tähtäävää toimintaa ja siksi parhaan tietämyksen näköpiirissä olevista riskeistä tulisi ohjata sitä. Tällä hetkellä suurimmat tunnistetut riskit ovat luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja ilmastonmuutos. Kaavoituksessa näiden huomioiminen tarkoittaisi mm. hiilinielujen säilyttämistä sekä pyrkimystä turvata vihersormien laajamittaisuus ja kytkeytyneisyys. Jos vihersormesta katkaistaan merkittävä osa, mikä on uhkana esim. jos Vartiosaareen ja/tai Ramsinniemeen rakennettaisiin, tarkoittaisi se heikennystä vihersormen muillekin osille. Koska luonto ei säily tilkkuina, nostaa vihersormien kytkeytyneisyys myös niihin kuuluvien yksittäisten alueiden merkitystä.

Globaalien riskien lisäksi kaavoituksessa tulisi huomioida paikallisemmat ongelmat kuten Itämeren tila. Ranta-alueiden tuntumaan rakentaminen on monin tavoin pulmallista. Viime aikoina julkisuuteen on noussut Helsingin rakennustyömailta Itämereen päätynyt muoviryönä.
      
Miksei riskejä sitten huomioida kaavoituksessa? Yksi syy on, ettei tietoisuus niistä ole vielä läpäissyt yhteiskuntaamme, vaan tulevaisuuden haasteista ovat toistaiseksi huolestuneet vain tiedemiehet sekä yksittäiset kansalaisryhmät. Niin virkamiehet kuin päättäjätkin elävät kuplassa, jossa isojen riskien minimoimisen sijaan tärkeänä pidetään talouden kasvattamista. Samalla ne, jotka uskaltavat vaatia riskien huomioimista (siis muutosta nykyiseen toimintatapaan), leimataan muutosvastarintaisiksi tai pahimmassa tapauksessa jopa nimbyiksi. Eivätkö muutosvastarintaisia ole pikemminkin ne, jotka eivät ole halukkaita muuttamaan systeemiä?

 

Toinen syy riskien huomiotta jättämiselle, on edustuksellisen demokratian heikkous. Kun valta on keskitetty muutamalle kymmenelle (tai valtakunnan tapauksessa kahdelle sadalle) valitulle, onnistuu riittävän enemmistön lobbaaminen hankkeiden tueksi lapsellisen helposti. Moni on paheksunut kansanäänestyksiä Britannian brexit-äänestykseen liittyen ja esittänyt edustuksellisen päätöksenteon pohjautuvan jotenkin parempaan asiantuntemukseen. Ottamatta kantaa siihen, millainen systeemi voisi tuottaa tulevaisuuden kannalta hyviä tuloksia, niin edustuksellisen demokratian heikkoudet ovat ilmeiset. Se, ettei yksikään kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenistä älähtänyt noin kolmanneksen Helsingin viheralueista nielevästä yleiskaavasta, kertoo lobbarien onnistuneen sitouttamaan viittä eri puoluetta edustavat päättäjät.

Yleiskaava ei ole niin harmiton kuin poliitikot väittävät. Yleiskaavassa Helsinkiin on sijoitettu rakentamista huomattavasti yli tarpeen. On helppo arvata, että jos kaava nykyisessä muodossaan joskus saa lainvoiman, sen pohjalta asemakaavoitetaan ensimmäiseksi kohteet, jotka ovat meren tuntumassa sijaitsevia luontoalueita, koska juuri niille rakennusliikkeet haluavat rakentaa. Yleiskaavan aikaperspektiivi ei myöskään ole niin pitkä kuin on annettu ymmärtää. Vaikka suunnitelman nimi on Yleiskaava 2050, yleiskaavablogissa sen arvioidaan ohjaavan asemakaavoitusta noin vuoteen 2030.

Päättäjät eivät ehkä ymmärrä olla huolissaan luonnosta, mutta ymmärtäisivätkö he huolestua edes vaaleista? Vain yksittäiset poliitikot ovat ottaneet kantaa Itä-Helsingin merellisten alueiden puolesta. On siis aika muistuttaa puolueita siitä, että noin neljännes helsinkiläisistä on itähelsinkiläisiä.

Rantametsät ovat itähelsinkiläisten Keskuspuisto.