Merellistä kaupunkiluontoa Lohiniemenrannassa. 18.5.2014 |
Lähetin alla olevan mielipiteen tänään Helsingin kaupungin kirjaamon (helsinki.kirjaamo@hel.fi) ja kaupunkisuunnitteluviraston (kaupunkisuunnittelu@hel.fi) osoitteisiin:
Kaupunkisuunnitteluvirastolle
MIELIPIDE YLEISKAAVASUUNNITTELUUN LIITTYEN
Taustaa
Olen seurannut uuden yleiskaavan
suunnitteluprosessia alkupamauksesta syksyllä 2012 lähtien. Näkemäni ja
kuulemani huolettaa minua, sillä prosessissa uhattuna vaikuttaisi olevan se,
mikä tekee Helsingistä erityisen kaupungin: kaupunkimetsät ja hieno rantaluonto.
Yleiskaavamateriaaliin
pintapuolisesti tutustumalla voisi kuvitella, että Helsingin luonto on otettu
hyvinkin huomioon suunnittelussa. Tunnistan teksteistä jopa suoria lainauksia omista
kommenteistani ja mielipiteistäni. Tarkemmin lukiessani huomaan, että minulta
ja muilta luonnon puolesta näkemyksiä esittäneiltä on otettu vain sanastoa.
Sisältö on karistettu pois.
Lainattu retoriikka ei turvaa
kaupunkiluontoa. Tarvitaan ymmärrystä ja ennen kaikkea tekoja.
Merellinen Helsinki
Merellisen Helsingin visiossa on luonnonrantoja pitkin
vedetty raitiotie. Suunnittelijoiden ajatus merellisestä Helsingistä näyttää
olevan jonkinlainen puuhamaa: visiosta löytyy raitiotien lisäksi mm.
”merellisten urbaanien suurten festivaalien näyttämöitä” sekä ”Windsurfmekka”.
On visiossa toki myös ”merialue, jonka kehittämisessä huomioidaan kestävä kehitys ja Itämeren ekologian ja luonnon monimuotoisuuden säilyminen”. Suunnittelijat ovat sijoittaneet sen kauaksi kaupungin rannoista.
Keskeistä olisi kuitenkin suojella meriluontoa myös rannikon tuntumassa, sillä tärkeitä ekosysteemejä löytyy erityisesti matalista vesistä. Esimerkiksi Vartiokylänlahti saattaa hyvinkin olla Natura-direktiivin mukainen kapea murtovesilahti.
Merellisen luonnon osalta maanpäällinen ja vedenalainen liittyvät toisiinsa. Esimerkiksi vesilinnut tarvitsevat luontaisia ranta-alueita. Luontaisessa kokonaisuudessa myös vedenalainen luonto voi paremmin.
On visiossa toki myös ”merialue, jonka kehittämisessä huomioidaan kestävä kehitys ja Itämeren ekologian ja luonnon monimuotoisuuden säilyminen”. Suunnittelijat ovat sijoittaneet sen kauaksi kaupungin rannoista.
Keskeistä olisi kuitenkin suojella meriluontoa myös rannikon tuntumassa, sillä tärkeitä ekosysteemejä löytyy erityisesti matalista vesistä. Esimerkiksi Vartiokylänlahti saattaa hyvinkin olla Natura-direktiivin mukainen kapea murtovesilahti.
Merellisen luonnon osalta maanpäällinen ja vedenalainen liittyvät toisiinsa. Esimerkiksi vesilinnut tarvitsevat luontaisia ranta-alueita. Luontaisessa kokonaisuudessa myös vedenalainen luonto voi paremmin.
Suunnittelussa tulisikin jo varhaisessa vaiheessa
nähdä luonnonrannat säilyttämisen arvoisiksi. Merellisyys syntyy meren
läheisyydestä – ei sen alistamisesta huvipuistoksi.
Viheralueiden
tulisi sijaita eri puolilla Helsinkiä – itähelsinkiläisetkin tarvitsevat
luontoalueita
Maankäyttö- ja rakennuslaista
löytyvät yleiskaavan sisältövaatimuksetkin edellyttävät, että kaupunki turvaa asukkaille riittävät virkistykseen
soveltuvat alueet sekä mahdollisuuden turvalliseen, terveelliseen ja eri
väestöryhmien kannalta tasapainoiseen elinympäristöön.
Vaikuttaa siltä, ettei suunnittelu
kaikkialla Helsingissä ole sisältövaatimusten mukaista. Visioaineistoista on
poistettu suurin osa Itä-Helsingin luontoalueista. Vihertarkastelun
ulkopuolelle on jätetty ainakin Kivinokka, Vartiosaari, Ramsinniemi ja
Meri-Rastilan metsäalue koko laajuudessaan. Meri-Rastilan osalta haluan
huomauttaa, että kiistelty osayleiskaavapäätös syntyi valtuustossa sillä
oletuksella, että 85 % metsäalueesta säilyisi.
Massiivisuudeltaan Itä-Helsingin
luontoalueisiin kohdistuvaa uhkaa voisi verrata siihen, että joku keksisi
ehdottaa Keskuspuiston rakentamista. Idästä toki löytyy Uutelasta alkava
vihersormi, mutta kannattaa muistaa, että siihen kuuluu niin golfkenttä,
entinen kaatopaikka kuin jätemäkikin. Trendi, jossa kaupunki pyrkii korvaamaan luontaiset viheralueet entisistä
kaatopaikoista ja jätemäistä maisemoiduilla ”virkistysalueilla”, ei ole
hyväksyttävä.
Tutkimusten mukaan luontoalueiden
läheisyys tasaa sosioekonomisten ryhmien välisiä terveyseroja. Luonnontilaiset
metsä- ja ranta-alueet tulisikin turvata erityisesti Itä-Helsingin kaltaisilla
seuduilla, joissa niistä saatava hyöty on mahdollisimman suuri.
Luontoalueista yleisemmin
Kaupunki toteaa Helsingin viher- ja virkistysalueet ja
kaupunkiluonto -julkaisun yhteenvedossa, että kaupunkirakenteen
tiivistyminen edellyttää virkistysalueitten osalta laadun painottamista määrän
sijasta. Toteamus on ainakin osittain ristiriitainen, sillä luontoalueiden on
oltava riittävän laajoja pysyäkseen laadukkaina.
Samassa yhteenvedossa todetaan,
että puistojen rakentamisen ja hoidon vaatimien resurssien ja määrärahojen
tarve kasvaa, koska puistot on rakennettava kestämään kasvavaa käyttöä.
Kaupunkimetsien osalta kulumisongelmaa ei kuitenkaan pitäisi ratkaista rakentamalla
luonnontilaisia alueita puistoiksi, vaan antamalla esim. kaatuneiden runkojen
muodostaa metsään kävelyesteitä, jotka ohjaavat ihmiset poluille.
Maapuut ovat perusta myös luontoarvojen
kehittymiselle. Antamalla virkistysalueiden kehittyä luonnonmukaisiksi,
saavutetaan hoitoon liittyviä merkittäviä kustannussäästöjä. Lisäsäästöjä
saadaan pienenevistä terveysmenoista, sillä luonnontilaisten virkistysalueiden
terveyshyödyt ovat suuremmat kuin rakennettujen puistojen.
Vihersormien säilymisen lisäksi on
pidettävä huolta niiden välisistä riittävän laajoista ekologisista yhteyksistä.
Kapeat vihervyöt eivät riitä turvaamaan luontoarvojen säilymistä.
Tulisi myös muistaa, ettei
luontoalueita pitäisi pirstoa rakentamalla uusia kevyenliikenteen väyliä.
Saavutettavuudesta on mahdollista huolehtia esim. parantamalla jo olemassa
olevien reittien merkitsemistä. Pyöräily on sinänsä kannatettavaa, mutta
väylien sijoittelu tulisi suunnitella niin, ettei niillä heikennettäisi metsien
tai rantojen luonnontilaisuutta.
Kaupunkimetsät ja luonnonrannat
voivat säilyä Helsingin vetovoimatekijöinä vain, jos niitä ei ”kehitetä”
pilalle. Kaupunkisuunnittelussa tulisikin huomioida asiat, jotka ovat hyviä
sellaisinaan. Jos muutosta tehdään pelkän muutoksen vuoksi, kyse on useimmiten
muutoksesta huonompaan suuntaan.
Lopuksi
Tulisi muistaa, että vaikka nyt
puhutaan vuoteen 2050 suuntaavasta yleiskaavasta, uusi yleiskaavaprosessi on
edessä taas kymmenen vuoden kuluttua. Kaikkea ei siis nyt ole tarpeen
kaavoittaa ja olennaista olisi, ettei kaavoittamista ja rakentamista
aloitettaisi luontoalueista, vaan varovaisuusperiaatetta noudattaen
aloitettaisiin haitattomimmasta päästä eli kaupunkirakenteen aidosta
tiivistämisestä.
Kaupunkirakenteen levittäminen
luontoalueille on huonoa ja vanhanaikaista suunnittelua. Helsinkiin on
mahdollista saada lisää asuntoja tiivistämällä jo rakennettuja alueita.
Helsingissä 26.05.2014
Hanna-Leena Ylinen
Hieno ja kattava kirjoitus. Tulee näistä suunnittelijoiden lupauksista mieleen nuo vaalikoneet, jossa ehdokkaat lupailevat ottaa aina ympäristön huomioon ja luopuvan haitallisista hankkeista. Väittäisin, ettei yksikään puolue tai kaupungin herra luovu haitallisista hankkeista, kunhan hanke on tarpeeksi suuri. Jonkun pienen kiusan voivatkin suurella julkisuudella torjua, mutta eivät halua kääntää suuntausta ja lopulta menee pienet ja isot ympäristöt. Mielestäni tuo on realismia, ei pessimismiä, koska miten käykään vaaleissa puolueelle, joka alkaa estämään kasvua.
VastaaPoistaTuo tiivistäminen näyttää olevan aika monenkirjava termi, mutta ainakaan vielä ei ole tullut sellaisia kaavoitussuunnitelmia, joissa vanhalle alueelle tempaistaisiin siihen malliin, että olisi realistista torjua kaupungin leviämistä näillä kasvuluvuilla. Tuhotaan vain kauniita paikkoja, kuten Viikinmäki, mutta tilalle tulee laatikoita ja lähiöitä ja kaupassakin käydään sitten autolla jossakin suuremmassa laatikossa, eikä mitään muuta ole. Kuitenkin suunnittelijat lupailevat tiivistä kaupunkia, jossa palvelut ovat lähellä ja että ottavat luonnon huomioon.