Elinympäristöjen suojelu turvaa monimuotoisuutta

Suo Meri-Rastilassa, kuva Olli Vento.

Keskiviikkona 27.2. Helsingin Sanomissa oli Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen ympäristöpäällikön Päivi Kippo-Edlundin mielipidekirjoitus, jossa hän totesi järjestelmän, jossa kaupunkisuunnitteluvirasto ja ympäristökeskus luontotietojärjestelmän tietojen pohjalta neuvottelevat luonnoltaan arvokkaiden alueiden kaavoitukseen tarvittavista lisäselvityksistä, toimivan kaavoituksen kannalta tyydyttävästi.

Kaavoittajan näkökulmasta järjestelmä todennäköisesti onkin tyydyttävä, sillä ympäristökeskus tuntuu asettuvan tukemaan kaupunkirakenteen levittäytymistä luontoalueille. Luontonäkökulma hoidetaan lupaamalla suunnitteluvaiheessa, että tietyt arvokkaiksi nostetut kohteet tulevat säilymään. Tämä on silmänkääntötemppu, sillä ei ole tahoa, jonka tehtävänä olisi valvoa, että näin tapahtuu.

Lohiniemenrannassa Meri-Rastilassa rakennettiin muutama vuosi sitten Villa Harbon edustalle yksityisen yrityksen edustussauna. Tontilla sijaitsi lepakkojen lisääntymispaikkanaan käyttämä vaja, joka olisi pitänyt luonnonsuojelulain 49 §:n mukaan säilyttää. Vaja kuitenkin "katosi" eikä kaikki muukaan tontilla tainnut mennä sovitusti. En ole kuullut viranomaisten puuttuneen tapahtuneeseen.

Alla on Kippo-Edlundille kirjoittamani vastine, joka julkaistiin tämän päivän Helsingin Sanomissa:    

Elinympäristöjen suojelu turvaa monimuotoisuutta

Päivi Kippo-Edlund kirjoitti (HS Mielipide 27.2.) kaupunkiluonnon arvottamisesta ja totesi ongelmalliseksi alueet, jotka eivät täytä luonnontieteellisesti arvokkaan kohteen kynnystä, mutta ovat tärkeitä asukkaille.  

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Kippo-Edlund määrittelee luonnontieteellisesti arvokkaan kohteen. Monet sopimukset velvoittavat ottamaan luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen huomioon. 

Monimuotoisuuden suojelussa pyritään yksittäisten uhanalaisten lajien sijaan turvaamaan elinympäristöjä. 

Samalla ehkä onnistutaan välttämään uusien lajien joutuminen uhanalaisten listalle. Harvinaisten lajien on myös mahdollista palata alueille, joilla niitä ei tällä hetkellä tavata. Monimuotoisuutta voidaan lisätä suojelemalla ympäristöjä ja antamalla niiden ennallistua. 

Asukkaille tärkeiden luontoalueiden terveysvaikutuksista on runsaasti tutkimustietoa – toistaiseksi sitä vain ei ole haluttu ottaa kaupunkisuunnittelussa huomioon. 

Lähiluonnolla on mm. todettu olevan erityistä merkitystä sosioekonomisten ryhmien terveyserojen tasaamisessa.  Luontoalueet pystyvät siis pelkällä olemassaolollaan vähentämään asukkaiden eriarvoistumista.

Hanna-Leena Ylinen, Helsinki